Pelkään et tää tyhjyys vie mut lopulta kokonaan. Unohdan ja unohdun. Oon niin helvetin levoton ja ahdistunu etten osaa edes kuvailla tätä tunnetta mut tunnen vaan kuinka tää kaikki kasvaa. Päivät kuluu enkä elä todellisuudessa hetkeäkään, en muista millon viimeks nauroin, en muista millon oikeesti hymyilin, en muista millon olin onnellinen tai tunsin jotain aitoa. Kaikki on Valhetta ja näytelmää, katkeruutta ja kyyneliä.
Ei enää ketään kenelle puhuu, ja aina, kun on joku jolle voisin kerranki kertoa miltä tuntuu en vaan pysty siihen. Ei löydy sanoja eikä hetkiä joissa ei tartte pelätä.
Enää multa ei löydy edes pieniä oikeita unelmia, ei haaveita, ei muistoja, ei ystäviä, ei tavotteita eikä mitään mitä tehdä. Istun ja kirjotan, itken ja nukun, juoksen ja jumppaan, mietin ja yritän puhuu mut en kykene, en saa henkee. Toivon vaa et kaikki ois toisin, kaikki ois niinko ennen.

-Istun ulkona yksin tyynessä tuulessa, seison yksin reunalla kallion alla kuohuva meri, maksaan yksin sammalissa metsän uumenissa, painan yksin pään tyynyyn kun olen uupunut,
kävelen yksin kaduilla kuluneilla, pelkään yksin pimeää,
toivon yksin etten unohdu, toivon yksin ettei tuuli paiskaa alas kalliolta, toivon ettei sammaleet syö loppuakin sisältäni,toivon että näen aamun vielä kerran kun nukahdan, pelkään että unohdun painajaiseen, toivon ettei kadut koskaan päätykkään, pelkään että pimeys vie voimat viimeiset, sanat sirpaleiset niin suloiset takertui mieleeni, maalaa ne muistoja musta kyynelillä yksinäisen enkelin-

Yhä uudellee ja uudellee vaa vajoon jonnekki varjoihin ja annan kyynelten virrata siks et ei tunnu miltään tai siks et tunnen niin paljon vihaa ja suruu et sattuu mut en voi sanoo sitä.
Miks tää ei voi vaan loppuu? miks kaikki ei voi olla helppoo?

Heräsin aamun erittäin uupuneena ja olo oli ylitsepääsemätön. Lihaksiin särki ja silmät oli niin väsyneet, että luulin vahingossa valvoneeni läpi yön. Oli todella kamppailtava itseään vastaan, että ylös pääsisin, mut oli pakko nousta. Eihän koko päivääkään voi nukkua? Varsinkaa, kun miettii miten ihanan aamu auringon jättää väliin tai kuinka paljon enemmän kuluttaa hereillä ollessa. Joka tapauksessa tiiän, että kukun silti yöllä vaikka kuinka aikasin heräisin. Pelot pitää hereillä, levottomuus valvottaa ja päivärytmi on täysin sekasin. Ärsyttävää.

Eilen tajusin ekaa kertaa, että kesälomaa on 2 kk enää. Taas lukuvuos menny miten menny ja toivon et pääsen ees luokalta. Tosin opoki laitto yhteishakuun ,että päättötodistuksen saan. Ei kai sitä enää peruuteta. Tosin luulen, että todistuksen numerot ei niin hyviä ole.
Minkä sille voi, ettei yksinkertasesti vaan jaksa välittää, ei jaksa yrittää.

Ulkona on täydellinen lenkkeily sää. Aurinko paistaa ja on lämmin ja kuivaa. Enää ei tartte rämpiä loskassa!
Eilisen lenkin jäljiltä jalat on uupuneet ja kipeet mut ei se haittaa, liikunta parantaa haavat. Jumpatakkin pitäis ja illalla vois mennä saunaan.

Jotenki mul on inhottava taipumus jättää kirjottamatta tänne vaikka oliskin tarkotus. Tai sitten se johtuu siitä et on ollu vaikeita aikoja tai sitte en oo vaa yksinkertasesti tienny mitä sanoa/kirjottaa.
On kevät ja lupasin itelleni, että keväällä, kun aurinko paistaa ja on lämmin kaikki muuttuu paremmaks, saisin kaverit takas ja jaksaisin enemmän enkä enää jatkais näin.
Mut se kaikki oli valkosta valhetta, että olis jotain mitä odottaa täydellisyyden lisäks.
    Jotenki tää mun laihdutus on muuttanu vaa merkitystään se on ainut asia joka enää merkitsee.
Oon jo ollu niin kauan yksin ja eksyksissä, etten enää uskalla nousta siiville kevääseen ja olla niiden kavereiden kanssa jotka ite talven aikana suljin kaikesta pois. En enää osaa sanoa mitää kellekkää, enkä vieläkään oo tarpeeks vahva jatkamaan valehtelua siitä et kaikki on hyvin, vielä vähemmän oon valmis kertomaan totuutta tai sanomaan ja lupaamaan että mä parannun.
 Luovutus on suora tie, mut oonko lopulta valmis jäämään kokonaan yksin vaan sen takii et haluun olla laiha? Tai oonko valmis luovuttamaan ja menettämään tän laihuuden ja itsekurin jonka kanssa oon ollu synkän talven ja minkä takii uhrasin kaiken.
Pakko sanoo, että en suosittele kenellekkään tällästä, mut kukapa suosittelis?

Lääkärissä käynnistä on jo kulunu kai kakskin kuukautta, eikä mun kiitokses tavallaan vielä hoitopaikkoja oo vapautunu. Paino on tippunu 3 kg eli painan 31 kg hyi minä.
Koulussa oon ollu parin kuukauden aikana ehkä hyvällä tuurilla tasan viikon ja jopa terveyden hoitajaki kävi kimppuu ko kouluun uskallauduin, se on huolissaan.
Inhottaa se, että saa kuulla kavereilta kuinka kaikki juoruu siitä kuinka kalpee ja laiha oon. Siitä miten mun jalat on säälittävän laihat tai siitä, että mun kädet on laihemmat ko jonkun ranteet. Miks kukaa ei voi antaa olla sellanen ko ite haluu?
Jos on liian pullee puhutaan selän takana siitä, että mitäköhän toi läski syö ja miks se ei laihduta hyi ja jos on liian laiha puhutaan siitä  mitä ei syödä ja kuinka sairaan näkönen se on ja kuinka sairas se on, mietitää mikä syömishäiriö tolla on. Koskaan ei olla tyytyväisiä.

Eilinen meni aika niin ja näin. Kerkesin olla kotona pari tuntia, syödä porkkana raastetta,juoda vettä,polttaa tupakkaa,kirjottaa,huutaa ja raivota ja itkeä sydämmeni kyllyydestä kunnes lääkäri soitti.
Verikokeesta ilmeni et veren kalium arvo niin alhaalla et pitää mennä heti lääkäriin sisätautienosastolle et suonen sisäisesti sitä tasotetaan. Niimpä kiidätettiin sinne ja siellä sitte oteltiin verikokeita,sydänfilmi,pulssit ja hemoglobiinit mitattii,kuunneltiin uudestaa sydäntä ja keuhkoja jne. Oli niin neulatyyny olo et puistatti ja sain sellasen hoitajan joka oli onnettoman huono pistämää sitä helvetin letkua mun suoneen et vasta 3 pistoksella sai paikoilleen. Niimpä maksasin 5 tuntia äiti seurana sairaalassa letkut suonissa,lääkärit laukkas kyselemässä yms ja ottelemassa kokeita. Miks vaivautuu vastaamaan miks laihdutat? miks oksennat? ymmärrätkö nyt et oot hengenvaarassa? lupaatko ettet nyt jatka tätä? Kaikkiin vastaus en tiedä tai kyllä kyllä lääkäri. Valhetta kaikki. Se on aika säälittävää, kun yritetään pelotella ja kerrotaan, kuinka lähellä on sydämmenrytmihäiriöt. Ei pelota tippaakaan.

Sairaala ilmapiiri on kamala. Hoitajat ei hymyile, kuolleen hiljasta,hidasta palvelua ja ikuista odottamista.
Asialle pitäis tehä jotain kun joutuu odottamaan tunti kausia uuden neulan hakemista, verikokeiden valmistuttua odotetaan tuntikausia et lääkäri vaivautuu saadaanko lähtee yms. argh. Älkää te vaan suostuko lääkärille siellä ei oo kivaa!

Vihaan eilistä.

Aamulla herätessä kaikkialle sattu, nukuin 9 tuntii mikä oli ihan liikaa kun miettii miten vähän kaloreita sen aika kerkes kuluttaa. Eilen ei lenkille letkujen takii päässy joten tänää tiedossa ylipitkä lenkki, lihas rääkkiäki.

Saldo: 2 litraa vettä
-aloevera juoma
-valkosta teetä
-omena
- 1,5 dl neljänviljan puuroo
-mustaa kahvia about 2 ½ kuppii?
-4 tupakkaa ( - 40 kcal)

Saldo:
-1,5 litraa vettä
-3 tupakkaa
-kuppi valkosta vanilia teetä
-kuppi mustaa kahvia
-½ omena

Särkee päätä, Nälän tunne jo katos tuhkana tuuleen.
Just tultiin lääkäristä. Oon niin heikko. Aloin itkee lääkärin vastaan otolla. Ei mitään turhanpäivästä räkänokka pillitystä vaan en saanu henkee aluks koska pidätin itkuu sitten ne kyyneleet tuli, kun lääkäri pyys äitiä pois huoneesta jotta sais mut puhumaan. Ei kai voi kieltääkkään oksentamista, kun äiti sanoo, että on haistanu oksennuksen,nähny oksennusta vessassa (hyi minä en oo putsannu ja piilottanu ja salannu niin hyvin) Tosin mä vaan lievensin oireita
-onko vatsakipuja? ei ole (todellisuudessa on tosiaanki)
-paleleeko? ei oikeestaa (koko ajan)
-särkeekö päätä tai huimaako? tosi harvoin vaan (päivittäin ja huimaa lähes joka kerta kun ylös nousee)
-oksennatko kaiken mitä syöt? no en tosiaankaa (kyllä vain)
-Onko elämällä toivoa? aina on toivoa tietenki (no jaa a ehkä ehkä ei)
-Onko kaverit tallella? on kaikki edelleen rakastan kavereita ( vain harvat )
 Jne. Turhaan mä kaikkee kerron en haluu minnekkä hullujen huoneelle suljettujen ovien taakse letkuruokintaa. Niimpä lääkäri totes et kuukautiset on poissa,paino 34 mikä on todella paljon sulle alipainoa, bulimia nervosa ja ohjas verikokeisiin,sydän filmiin jne sen jälkeen ko ite oli kuunnellu keuhkot ja syämmen ja vähän pelotellu sydämmen rytmihäiriöillä ja tarjonnu nenäliinaa. vittu miten tekopyhää.

Pahinta täs on vaan se, et en osaa ees ite sanoo et mikä mua vaivaa. Sen tiedän vaan et mikä must tulee ja miltä haluun näyttää. Pelkään et saan kunnon takapakin ja lihon kymmenii kiloja ja sit ollaa tyytyväisii tietämättä miten muhun sattuu enkä pysty edes kavereita loppujen lopuks näkee, koska häpeen sitä miltä sit näyttäisin - lihavalta ja rumalta,heikolta,ällöttävältä,löysältä,säälittävältä,ahneelta paskalta -
Täytyy vaan nyt todistaa, et voin tietenki olla oksentamatta ja todistaa etten oo koukussa ruokaan niin ko kaikki muut paitsi ne ihanaiset muut pro-anat.
Tekis vaa nyt niin mieli juosta. Tekis mieli vaan nukahtaa ja nukkuu niin kauan et oon valmis elämää yksin ja päättää siitä miten elän. vihaan sitä vaan niin et mun elämään puututaan. kai mä ite tiiän mikä on mun parhaaks ja mikä ei vaikka muut onki huolissaan. Ees sanat ei riitä kuvaa nyt mun ahdistusta ei sitä miltä musta tuntuu. Helvetti.

Sydän syrjällä sinne sateeseen juoksin,
henki kulkeeko lainkaan kun antaa veren kiertää,
jalkojen asvaltilla liitää?

polttava tunne sisällä kuin myrkky joka tappaa hiljalleen
on vain pakko vajota varjoihin ja sulkea se kaikki pois
päästä pahuus irti minusta

tahdon nähdä kuinka se valuu vaarana kaukaisuuksiin

tunnen kipua viiltävää
vihaan heikkouttani hetki hetkeltä enemmän

heikko olin tai en silti luulin niin
lasken,lasken hetkiä mietin
hiljalleen silmäni suljen
ikuiseen uneen uinun