Pelkään et tää tyhjyys vie mut lopulta kokonaan. Unohdan ja unohdun. Oon niin helvetin levoton ja ahdistunu etten osaa edes kuvailla tätä tunnetta mut tunnen vaan kuinka tää kaikki kasvaa. Päivät kuluu enkä elä todellisuudessa hetkeäkään, en muista millon viimeks nauroin, en muista millon oikeesti hymyilin, en muista millon olin onnellinen tai tunsin jotain aitoa. Kaikki on Valhetta ja näytelmää, katkeruutta ja kyyneliä.
Ei enää ketään kenelle puhuu, ja aina, kun on joku jolle voisin kerranki kertoa miltä tuntuu en vaan pysty siihen. Ei löydy sanoja eikä hetkiä joissa ei tartte pelätä.
Enää multa ei löydy edes pieniä oikeita unelmia, ei haaveita, ei muistoja, ei ystäviä, ei tavotteita eikä mitään mitä tehdä. Istun ja kirjotan, itken ja nukun, juoksen ja jumppaan, mietin ja yritän puhuu mut en kykene, en saa henkee. Toivon vaa et kaikki ois toisin, kaikki ois niinko ennen.

-Istun ulkona yksin tyynessä tuulessa, seison yksin reunalla kallion alla kuohuva meri, maksaan yksin sammalissa metsän uumenissa, painan yksin pään tyynyyn kun olen uupunut,
kävelen yksin kaduilla kuluneilla, pelkään yksin pimeää,
toivon yksin etten unohdu, toivon yksin ettei tuuli paiskaa alas kalliolta, toivon ettei sammaleet syö loppuakin sisältäni,toivon että näen aamun vielä kerran kun nukahdan, pelkään että unohdun painajaiseen, toivon ettei kadut koskaan päätykkään, pelkään että pimeys vie voimat viimeiset, sanat sirpaleiset niin suloiset takertui mieleeni, maalaa ne muistoja musta kyynelillä yksinäisen enkelin-

Yhä uudellee ja uudellee vaa vajoon jonnekki varjoihin ja annan kyynelten virrata siks et ei tunnu miltään tai siks et tunnen niin paljon vihaa ja suruu et sattuu mut en voi sanoo sitä.
Miks tää ei voi vaan loppuu? miks kaikki ei voi olla helppoo?