Koulusta soitettii. En edes vaivautunu kysyy et miks. Kyl mä sen syyn tiiän! En vaa voi sille mitää et aamusin ei saa itteensä ylös sängystä ja lihaksii särkee ja kaikkii muitaki paikkoja. Ei vaan yksinkertasesti kiinnosta.

Ahdistaa ahdistaa. Omista tunteista on yllättävän vaikee kirjottaa jos tuntuu sille et ympärillä ei oo enää jäljellä mitää, mikään ei tunnu miltää samalla ko vaan tuntuu sille et haluis raivota ja itkee ja raivota. Yhä uudestaa ja uudestaa mietin et mitä järkee loppujen lopuks millää on? Miks ees yrittää jaksaa ois vaa helpompi luovuttaa, päästää lopullisesti irti kaikesta. Oon niin kyllästyny roikkuu unelmissa, roikkuu ystävis jotka päivä päivältä katoo enemmän mun ympäriltä. Ehkä nekää ei enää jaksa. Pitkään jopa jaksettiin tolkuttaa, että syö syö oon huolissani, tuu nyt ulos kyl sä piristyt ja et kyl kaikki järjestyy. Enää ei sanota mitään. Ollaa hiljaa vaikka ois mitä sanottavaa, mut ei vaa saada sanoiks mitää.

kaikista eniten sattuu se etten jaksa enää edes itessäni roikkuu. Ja huomata ettei kukaa enää muista, kukaan ei nää miltä musta tuntuu tai miten muhun sattuu, en jaksa valehdella et kaikki on hyvin enkä hymyillä sillon ko haluu vaa itkee ja olla yksin vaik todellisuudessa kaipaa niit kaikkein tärkeimpii ihmisii ympärilleen.

oon loputtomassa verkossa, Mä sen kudoin, aiheutin, enkä enää pääse irti. en edes haluis parantuu vaan haluun osaa elää tän kaikenkaa niin et en menetä mitään, vittu kaikki on perseestä.

Miten jaksaa päivisin jos nukkumisesta ei tuu mitää? Kaikki yöt pyörin sängyssä aamuyöhön asti. En vaa saa unta ja sitte kaikki paska alkaa pyörii päässä tai sit vaa oon ajattelematta silmät auki tai kiinni ja huomaan et kappas sitä ollaa oltu hereillä ties kuinka monta tuntii. Oon kadottanu omat unet.

En vaa tajuu. argh. Ehkä mä kirjotan lisää sitte ko tuun ees vähän hilpeemmälle tuulelle.